Maailma rituaalitutkijan silmin
Etkö ehtinyt mukaan rituaalikurssille? Ei hätää. Voit seurata kurssin teemoja myös blogista. Kutsun kurssin opiskelijoita ja opettajia sekä muita rituaaleista kiinnostuneita pohtimaan kanssani yhteiskunnan ja maailman tapahtumia rituaalitutkimuksen näkökulmasta. Julkaisen kurssin ajan (13.12.12–28.2.13) viikoittain pohdintoja, joissa tarkkailen maailman menoa rituaalitutkijan silmin.
Rituaalit liittyvät mielessämme ennen muuta uskontoon, mutta rituaalinen toiminta on tyypillistä ihmisten käyttäytymiselle uskomusjärjestelmästä ja maailmankatsomuksesta riippumatta. Henkilö voi tunnustautua uskonnottomaksi tai ateistiksi mutta harvoin rituaalittomaksi. Kukapa meistä haluaisi läheisensä haudattavan ilman minkäänlaista seremoniallista arvokkuutta.
Hyvä esimerkki sekulaarista rituaalista on itsenäisyyspäivän vastaanotto, vuoden katsotuin tv-ohjelma ja lehtien ykkösaihe usean päivän ajan juhlien jälkeen. Tunnistamme Linnan juhlat helposti rituaaliksi tai seremoniaksi. Tutkijoiden kuvaukset rituaalikäyttäytymisen ominaisuuksista tukevat vaistomaista päätelmäämme. Yhden rituaaliteorian mukaan rituaaleja leimaa toiminta ilman ilmeistä (empiiristä) päämäärää, pakonomaisuus, sääntöjen tarkka noudattaminen, erityinen tila, toistaminen ja puhtauden vaaliminen.
Ajatus ei ole se, että toiminnasta tulisi löytää kaikki nämä kriteerit, jotta se olisi rituaalista. Ne ovat rituaalikäyttäytymisen tyypillisiä, usein toistuvia piirteitä. Linnan juhlissa on helposti havaittavissa useita edellä luetelluista ominaisuuksista.
On selvää, että presidentin vastaanotto seuraa tarkkaan määrätty etikettiä. Yksi katsojia kiinnostava asia onkin, kuinka paljon yksittäinen vieras rohkenee poiketa etiketistä. Rituaalin voimasta todistaa se, ettei kovin radikaaleja irtiottoja yleensä tehdä. Parin tuhannen ihmisen kättely ei ole täysin päämäärätöntä toimintaa, mutta havainnollistaa sitä, miten rituaaleissa ei yleensä tavoitella jonkin päämäärän tarkoituksenmukaisinta toteuttamista – muutenhan voisi pohtia muitakin, kenties helpompia tapoja toivottaa vieraat tervetulleiksi.
Rituaalinen tila on totta kai tärkeä Linnan juhlissa. Keskustelu on jo alkanut vilkkaasti siitä, missä juhlat pidetään ensi vuonna kun presidentin linnaa remontoidaan. Itsenäisyyspäivän vastaanotto Turun Linnassa – ei kai sentään?
Ihmiset kokevat usein, että jotain tärkeää jää tapahtumatta, jos rituaali ei toteudu. Linnan juhlat on jätetty pitämättä vain pakottavista syistä kuten presidentin vakavan sairauden tai sodan tähden. Rituaalin vangitsevuudesta kertoo myös toinen itsenäisyyspäivän rituaali: Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan esittäminen televisiossa. Vuodesta 2000 alkaen Yle oli esittänyt elokuvan iltapäivällä, ja siitä oli muodostunut tärkeä osa monen ihmisen itsenäisyyspäivän viettoa. Kun sitä ei uuden kuvaohjelmalain ja televisioyhtiöiden sopimuksen perusteella tänä vuonna esitetty iltapäivällä, vaan klo 17, monet kokivat, että jotain tärkeää jäi tapahtumatta. Kohu esitysajankohdan ympärillä osoittaa myös sen, ettei kovin montaa vuotta tarvita tärkeän ja vaikeasti hylättävän rituaalin syntymiseen, jos sitä toistetaan sopivissa olosuhteissa ja ympäristössä.
posted by Risto Uro at 18:31
5 Comments:
Linnan juhlat ovat kyllä mainio esimerkki monista rituaalista toimintaa leimaavista tai luonnehtivista seikoista.
Erikoisen mielenkiintoista siinä on minun näkökulmastani kaksi asiaa: miten tilaa käytetään jaotellen eri toimintoja (esim. sisääntulo, tervehdys, aterioiminen, musiikki ja tanssi), ja miten yhdessä paikassa tapahtuvasta rituaalista tulee medioitu rituaali ja lopulta myös mediarituaali.
Ensin katsojat seuraavat tv-lähetystä, ja sitten eri mediat kommentoivat ja kertaavat tapahtumia, pukeutumista ja yksityiskohtia. Rituaali esitetään, toistetaan ja sitä jatketaan ja kommentoidaan.
Esittämisen ja kerronnan tavat ovat aika tavalla vakiintuneet, ja rituaali esittää ja uusintaa yhteiskunnan rakennetta mielenkiintoisella tavalla. Tässä tulevat väistämättä mieleen Émile Durkheimin esittämät ajatukset rituaalien merkityksestä yhteisön näkökulmasta.
Entä millaisia ovat itsenäisyyspäivän vastaanoton tuottamat rituaaliset kehot tai ruumiit? Catherine Bellin mukaan rituaaleilla tuotetaan ja osoitetaan valtaa ja siihen liittyviä erilaisia positioita paljolti tietynlaisten ruumiillisuuksien esillepanon ja jopa muokkaamisen kautta.
Linnassa nähdään formaaleita, suhteellisen kalliisiin vaatteisiin verhottuja puhtaita ja koristeltuja kehoja. Pukeutumiskoodi on perinteinen (jolloin mukaan mahtuvat myös kansan- ja kansallispuvut sekä univormut) mutta joka vuosi tarkkaillaan myös sitä, millä tavoin koodia venytetään ja haastetaan.
Toimittajat ja kotikatsojat arvioivat esimerkiksi tyyliä ja rohkeutta. Kuka naisista paljastaa kuinkakin paljon? Entä millaisia ovat miesten yllättävät vedot? Uskaltaako joku muu kuin Veltto Virtanen heittäytyä karnevalistiseksi? Presidenttipari ja heitä kättelevät juhlavieraat performoivat sen, miltä suomalainen valta tänä päivänä (voi ja saa) näyttää.
Kiitos inspiroivasta keskustelunavauksesta! Olen jopa yllättynyt siitä, miten antoisaa on tarkastella linnan juhlia rituaalina, vaikka olen opinnoissani tutustunut näkökulmaan ja ollut siitä kiinnostunut jo jonkin aikaa. Jopa jonkinasteinen haluttomuuteni ajatella linnan tapahtumia rituaalikokonaisuutena kertoo siitä, miten teologian opiskelijana olen keskittänyt mielenkiintoni ennen kaikkea uskonnollisiin rituaaleihin. Kuitenkin juhlan näkeminen kokonaisuudessaan rituaalina, johon "koko kansan" huomio on keskittynyt, auttaa ymmärtämään tätä huvittavanakin näyttäytyvää kulttuurista mallia, jonka mukaan itsenäisyyttä Suomessa vuosittain muistetaan.
Terhi Utriaisen esiintuomaa ruumiillisuuden teemaa voisi jatkaa tarkastelemalla tapahtuman sukupuolittuneita piirteitä. Etikettiin kuuluu, että miehet pukeutuvat vuodesta toiseen samaan tai hyvin samanlaiseen pukuun, kun taas naisten odotetaan pukevan jotain erilaista ylleen, mikäli osallistuvat juhlaan - rituaaliin - useasti. Miehet edustavat siis jatkuvuutta tai pysyvyyttä, kun naiset ilmaiset ajanmukaisuutta ja muutosta. Iltapuvut, joita käytetään vain kerran, ovat ristiriidassa ekologisen ja kenties myös taloudellisen tietoisuuden kanssa. Silti on vähän paheksuttavaa, jos nainen käyttää samaa asua toistamiseen. Samoin samaa sukupuolta olevat parit haastavat ajattelemaan seremonian piirteitä uusiksi. Televisiossa haastateltiin vuosi sitten ihmisiä, jotka olivat tuohtuneita siitä ajatuksesta, että linnan juhlaa voisi isännöidä miespari.
Mielenkiinto koskien kysymystä totutusta poikkeavasta juhlatilasta ja pohdinta rituaalisen tilan merkityksestä nivoutuu osin tähän samaan jatkuvuuden ja muutoksen dynamiikkaan. Naisten pukujen voidaan nähdä edustavan hallittua muutosta ja kontrollia, kun puolestaan sukupuoliroolien uudelleen ajatteleminen liittyy seksuaalisuuden vaarantäyteiseen kenttään (tabuisuus, kontrolli). Mitä seuraisi rituaalisten käytänteiden muutoksesta? Minkä järkkymistä se saa pelkäämään, jos näin voi ajatella? Tästä voisi koittaa rakentaa siltaa rituaalien sosiologisten tulkintojen suuntaan.
(1/2)
Riston blogi, sekä Johanin, Terhin ja Viljan sitä ansiokkaasti rikastavat kommentit ilmentävät hyvin ainakin yhtä asiaa: rituaalitutkimuksen kenttä on laaja ja itse rituaali-ilmiö kompleksinen ja vaikeasti määriteltävä. Teorioita on valtavasti, ja melkeinpä mitä tahansa inhimillistä käyttäytymistä voi halutessaan tarkastella rituaalina.
Lisäänpä siis polyfoniaa vielä entisestään puhaltamalla pölyt yhdestä viktoriaanisten (nojatuoli)antropologien suosikkiteoriasta, myytin ja rituaalin yhteydestä! Tähän uskontotieteen oppihistorian alkuhämäriin unohtuneeseen lähestymistapaan ei enää vuosikymmeniin ole törmännyt juuri muualla kuin tutkimushistorioissa ja Frazerin hedelmällisyys-tematiikasta ammentavassa uuspakanuudessa. Nyt – kognitio-, emootio- ja aivotutkimuksessa tapahtuneen huiman kehityksen elvyttämänä – sitä voisi jälleen herätellä henkiin.
Jo Robertson Smith nojatuolikollegoineen kiinnitti huomiota siihen, että moniin rituaaleihin liittyy tavalla tai toisella jokin erityislaatuinen kertomus eli myytti. He katsoivat myytin olevan yhteisön pyhään menneisyyteen sijoittuva kuvaus rituaalin alkuperästä, joka jossain muodossa resitoitiin tai näyteltiin rituaalin yhteydessä. Smithin, Frazerin, Harrisonin ja Hooken myytti ja rituaali -teoriat ovat klassisessa muodossaan auttamatta vanhentuneita, mutta myytin ja rituaalin läheinen yhteys on yhä todellinen ja toivottavasti myös ajankohtainen ilmiö.
(2/2)
Yksi esimerkki on vaikkapa kristillinen ehtoollisrituaali ”sinä yönä jona hänet kavallettiin” -sanoineen. Muita myytti–rituaali-pareja voisi sen enempää pinnistelemättä keksiä toistakymmentä lisää. Itsenäisyyspäivä-rituaalien tapauksessa tällaisia erityislaatuisia kertomuksia voisivat olla talvi- ja jatkosota-myytit.
Miksi rituaaleissa esiintyy niin paljon nimenomaan kertomuksia, eikä vaikkapa kaskuja tai numerolistoja? Kysymys saattaa kuulostaa typerältä, mutta tieteellisesti valideja vastauksia siihen on osattu antaa vasta joitakin vuosia. Yksi selitys on lajimme kognitiivinen arkkitehtuuri, josta kognitiotieteilijät, psykologit ja aivotutkijat ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana saaneet valtavasti uutta tietoa. Aivan kuten ihmisellä on luontainen taipumus rituaaliseen käyttäytymiseen, on meillä myös luontainen taipumus pukea mielensisältömme kertomuksen muotoon. Koska ihmismieli muistaa paremmin narratiivit kuin monet muut informaatioformaatit, on eteenpäin kommunikoidulla kertomuksella selektiivinen etulyöntiasema representaatioiden eloonjäämistaistelussa. Kulttuurit kaikkialla maailmassa pullistelevat kertomuksia yksinkertaisesti siksi, että ihmismieli tuottaa ja säilyttää niitä erittäin tehokkaasti.
Myytin aitiologinen funktio on monesti otettu uskontotieteessä itsestäänselvyytenä. Tutkijat eivät ole kysyneet, miksi rituaalien tai muiden yhteiskunnallisten instituutioiden olemassaoloa perusteellaan juuri kertomuksilla. Yksi vastaus voisi löytyä narratiivisesta psykologiasta, jossa viime vuosina on kiinnitetty huomiota kertomusten ja identiteetin yhteyteen. Tutkijat ovat havainneet, että ihmismielessä on teleologinen ja koherenssiin pyrkivä vietti. Etsimme automaattisesti syitä havaitsemillemme asioille ja pyrimme sijoittamaan ne osaksi kokonaisuutta, joka rakentuu mielessämme kertomuksen muotoon. Autobiografisen kertomuksen koherenssilla taas on huomattava vaikutus muun muassa yksilön mielenterveyteen. Siksi esimerkiksi (narratiivisessa) psykoterapiassa ei pyritä rekonstruoimaan asiakkaan ”todellista” elämäntarinaa, vaan rakentamaan menneisyydestä nykypäivään johtava kertomus, jossa tapahtumille luodut kausaalisuhteet ovat riittävän yksinkertaiset ja joka siten selittää niitä luontevasti.
Monissa itsenäisyyspäivän rituaaleissa, kuten seppeleenlaskuissa, sotilasparaateissa ja Linnan vastaanoton menoissa, viitataan lukuisin tavoin toisen maailman sodan mytologiaan. Kenties eksplisiittisin viittaus lienee Ylen säännöllisesti näyttämä Edvin Laineen Tuntematon sotilas -elokuva. Kaikissa näissä voisi olla kyse eräänlaisesta autobiografisen kertomuksen kollektivoinnista. Erään – ja mielestäni parhaan – määritelmän mukaan rituaali on pakottavan tuntuista toimintaa, jossa keinojen ja päämäärän suhde on empiirisesti tarkasteltuna epäselvä. Heitänkin ilmaan hypoteesin, että talvi- ja jatkosota-myytit antavat selityksen toiminnalle, joka muuten vaikuttaisi kummalliselta. Miksi ihmeessä valtion johtohenkilöt vuodesta toiseen vievät ympyrän muotoon sidottuja lehtiä eräälle tietylle mäennyppylälle Hietaniemessä?
Arkielämässä selitysten ei tarvitse olla loogisesti johdonmukaisia. Riittää, että ne tuntuvat oikeilta. Narratiiveilla onkin havaittu olevan kyky saada aikaan vastaanottajissaan voimakkaita emootioita. Siksi ne ovat loistavia arkiselityksiä. Media suoltaakin itsenäisyyspäivänä ulos emotionaalisesti stimuloivia sankarikertomuksia. Tuolloin ei näytetä dokumentteja Suomen ja natsi-Saksan yhteistyöstä tai sotilaiden huumeongelmista; Linnan alkuteoksen pasifistisen eetoksen säilyttänyt Mollbergin Tuntematon sotilas pyörii korkeintaan Teeman myöhäisillassa. Itsenäisyyspäivän kertomukset ovat emotionaalisesti kiihottavia, olivatpa ne historiatieteen valossa autenttisia tai eivät. Ihmismieli toimii yleensä niin päin, että ensin jokin asia tuntuu hyvältä ja vasta sitten se pyritään perustelemaan oikeaksi.
Uskon, että monille suomalaisille itsenäisyyspäivään liittyy voimakkaita emootioita, ja tästä syystä he kokevat kummallisten menojen vuosittaisen toistamisen olevan jollain salatulla tavalla tärkeää.
Lähetä kommentti
<< Home