Rituaali ja usko
Helsingin Sanomien
kulttuuritoimittaja Suvi Ahola kirjoitti joulun alla esseen ”Myös ateisti voi
kuulua kirkkoon” ja sai palautetta enemmän kuin mistään aiemmasta
kirjoituksestaan 30-vuotisen toimittajauransa aikana. Kotimaa jatkoi
eilen ilmestyneessä numerossaan keskustelua artikkelissa, johon Aholan lisäksi haastateltiin
mm. Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijaa Kimmo Ketolaa ja piispa Kaarlo Kallialaa.
Sekä Aholan essee että Kotimaan kirjoitus olivat sympaattisia ja herättävät paljon
ajatuksia myös rituaalitutkijassa.
Ahola kertoo liittyneensä kirkkoon, kun hänen lapsensa
halusivat rippikouluun ja kasteelle. Hän ei jäänyt passiiviseksi kirkollisveron
maksajaksi, vaan imeytyi mukaan seurakuntansa toimintaan. Hän osallistuu muun
muassa vapaaehtoistyöhön ja laulaa kirkkokuorossa. Mukanaolo seurakunnan aktiviteeteissa ei
kuitenkaan ole muuttanut sitä tosiasiaa, että Ahola ei usko Jumalaan. Ahola arvelee, ettei hän ole yksin epäuskoineen
kirkon piirissä. Ainakin jouluaamun jumalanpalveluksessa riittää hänen mukaansa
”tapakristittyjä ja jopa meitä ateisteja.”
Rituaalitutkimuksen tärkeyttä on perusteltu sillä, että
teologiset oppiaineet ovat keskittyneet liikaa uskonnon opilliseen ja ideologiseen
sisältöön. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uskonnollisten uskomusten – mukaan lukien opilliset järjestelmät – ja rituaalien suhde olisi kiehtova ja
olennainen kysymys rituaalitutkimuksessa.
Luonnostelen tässä muutamia näkökulmia siihen, miten
rituaalin ja uskon suhdetta voidaan tarkastella. Toivon, että muut kehittävät
aihetta eteenpäin.
Rituaalit ovat paljon laajempi ilmiö kuin uskonto. Edellisessä
blogikirjoituksessa pohdin ei-uskonnollisia rituaaleja esimerkkinä Linnan
juhlat. Rituaalikäyttäytymisessämme on myös piirteitä, jotka muistuttavat
eläinten käyttäytymistä lisääntymisen ja reviiripuolustamisen yhteydessä.
Evoluutiopsykologisesti voidaan perustalla näkemystä, jonka mukaan rituaalit
ovat olleet osa ihmislajin käyttäytymistä jo ennen kuin varsinainen uskonto on
astunut kuvaan mukaan. On myös väitetty,
että uskonto edellyttää rituaalia samoin kuin se edellyttää symbolisen kielen
olemassaoloa.
Jos siis uskonto edellyttää rituaalia, eikö uskonnotonkin pysty
ymmärtämään meissä kaikissa olevaa tarvetta rituaalikäyttäytymiseen vaikkei
uskonto hänelle avaudukaan? Kari Enqvist tarkastelee uskonnollista uskoa kirjassaan
Uskomaton matka uskovien maailmaan ulkopuolisena
ja ihmetellen kuin Liisa ihmemaassa. Ilkka Pyysiäinen – ateistiksi hänkin
tunnustautunut – kirjoittaa osuvasti: ”Ihminen voi lopettaa tupakoinnin, alkoholin
juomisen ja jopa elää selibaatissa, mutta ani harvoin kuulemme henkilöstä, joka
kieltäytyy osallistumasta minkäänlaisiin rituaaleihin.” Niin uskonnottomilla kuin uskovillakin on siis
suuri yhteinen nimittäjä: luontainen taipumus rituaalikäyttäytymiseen.
Signaaliteorian mukaan rituaalit ovat tulleet olennaiseksi
osaksi ihmislajin käyttäytymistä siksi että ne edistävät yhteistoimintaa.
Rituaalien avulla ihmiset voivat viestiä valmiudestaan osallistua yhteisiin
hankkeisiin ja karsia pois vapaamatkustajia. Rituaalit ovat viestintää, mutta
kuten antropologi Roy Rappaport toteaa, ne eivät ole vain tapa sanoa jotakin,
jonka voi myös ilmaista sanallisesti. Jotkut merkitykset tai tavoitteet voidaan
ilmaista paremmin tai yksinomaan
rituaalien avulla. Tästä seuraa, etteivät rituaalit vain symbolisesti kuvaa uskonnollisia
oppeja tai muita kielellisesti ilmaistavia asioita, vaikka rituaaleilla usein onkin
tärkeä tehtävä uskonnollisen tiedon levittämisessä.
Rituaalit kuitenkin vaikuttavat siihen, mitä me ajatellemme
ja viime kädessä sanallisesti ilmaisemme. Keholliseksi kognitioksi (embodied
cognition) nimetty tutkimussuuntaus analysoi sitä, miten mielemme ja ajattelumme
perustuvat kehollisuuteen. Psykologit ovat osoittaneet, että kehollinen
toiminta muokkaa ihmisten asenteita ja arvioita. Usein toistetut rutinoidut
rituaalit, esimerkiksi ristinmerkin tekeminen, syöpyvät implisiittiseen ja
motoriseen muistiin ja voivat vaikuttaa ihmisessä läpi elämän. Uskonnot, joiden harjoittamisessa on paljon
kehollista rituaalista toimintaa, pystyvät tällä tavoin saamaan lujan otteen ihmisten
ajattelusta ja uskomuksista. Luterilaisuus on perinteisesti korostanut jumalauskon
merkitystä ja suominut tapakristillisyyttä.
Jouluesseensä lopuksi Ahola siteeraa Ulla-Lena Lundbergin Jää-romaanin vapaamielistä pappia, joka ei tuomitse
tapakristillisyyttä toisin kuin hänen seurakuntalaisensa: ”Eikö
juuri tapa olekin uskonelämän tuki ja selkäranka? Ehkä on päinvastoin niin,
että tapa nimenomaan ruokkii henkilökohtaista uskonnonharjoitusta?”
Rituaalitutkimuksesta saa tukea Petter-papin
väitteelle.
***
Jatkan kirjoitussarjaa Maailma rituaalitutkijan silmin tammikuun ja helmikuun ajan.
Suvi Aholan jouluesseen voi lukea tästä linkistä
Suvi Aholan jouluesseen voi lukea tästä linkistä